Ties vasen käsi mitä oikea,
yön hekumaan kun yhtyi ahneet huulet,
nyt kiroukseni ma sulle heitän,
jos omantuntos hirmuääntä kuulet.
Sä vehmain rinnoin minut huumasit,
sua syleilin kuin levotonta merta
kuin saisin suoniin uutta elämätä,
mut kuohuistasi puhkes turman verta.
Nyt tahtoisin sun uuteen syleilyyn,
min lemmon lieskat syämmes kärventäisi
ja ilostasi salaa ilkkuvasta
vain synkkä epätoivon huuto jäisi.
Sä itse tuta saisi kaikki tuskat, mi mieltä repii, riistää kaikkialle, ja verivelkasi, sen maksaa saisit sun oppi-isällesi, Saatanalle.
Ilon kuningas.
Mull' oli omanani lumolinna, siell' loisti unelmien kammiot ja toivon lamput, sadun Sainiot, ma istuin siellä kultatuolillani, ja onnen kruunu välkkyi otsallani, pois, minne katsoin, onnen, hymyn näin, ja suuri ilo pulppui syämmestäin.
Näin mainettaret liikkein sulavin, ne valkein sormin kanneltansa löi, ne toivat mulle tuoreen laakerin ja laulaen ne minut ympäröi.
Siell' liehui hehkuhuuli lemmettäret, ne ruusumaljojansa mulle toi, mua kiehtoi kauniin varren heljät vyöt ja valkeet rinnat sekä silmäin yöt, ja huuli huulta janos, sydän hekumoi, kun nuori, vilkas veri karkeloi.
Ma olin linnan ilon kuningas ja naisten, kullan, maineen valtias, yön juhlasta ma riensin päivän juhlaan, ma aarreaitastani ammensin kuin tuhlari, mi kaikki tuhlaa. — En yötä nähnyt enkä konnain töitä, maanalaisia rujo kääpiöitä, ne katein korvin kuuli kanteleita, ne ristin rastin kaivoi kaivannoita, ne salakäytäviä teki öin, kun ilon sanoilla ma säkenöin.
Ma surun haltioille surman vannoin, ma join ja juovuin, nauroin, suuta annoin; en kuullut moukarien kalkutusta, en kuullut kiimakasta kirousta, en kuullut tulilankain sähinää, kun mustat peikot nauroi: hähhähhää! Mut soitto soi, ja naiset huumas pääni, ja huulillani hehkui kiivas viini, soi silloin läpi salin kauhun ääni: "Oi, kadotus, on linnan ovet kiinni, syö tuli lattian, jo nousee sauhu, maan alta palo, ryske, pauhu, oi, pelastakaa helmet, kullat korjuun, maa vapisee, ja linna horjuu."