Maan alle syöksyvän ma linnan näin, ja sauhun keskelle ma yksin jäin.
1904.
Nyt tahdon huoneeni koristaa.
Nyt tahdon huoneeni koristaa havun lehvillä, kypresseillä, oi, tulkaa kelmeät suruttaret hämyn tummilla säveleillä.
Mun ympärilläni liehukaa,
ettei veis mua velhot hurjat,
epätoivon velhot ei nähdä sais,
miten kyyneleeni on kurjat.
Mä kurjuudessani kuuntelen,
miten iloni varjosta nauraa,
kun auttajan kättä etsiessäin
näen käissäni oljen hauraan.
Mun kynnykselleni kalma käy,
tuhon leima on otsaani lyöty,
Manan neitonen, punainen purtesi tuo,
on onneni viety ja myöty!
Oi, miksen enään koskaan ma saa
kevätpäivien riemuja maistaa,
oi, miksei kuin ennen taivas nyt
mulle toivoa saata paistaa.
Siis tulkaa, maireat manattaret
ja seppelöikää mun pääni,
kun astun varjona venheeseen,
soi Tuonelan joutsenen ääni!
Siellä sija mulle on siivottu, jäävaahtinen viluvuode, liian lämmin syämmeni rauhan sais iki-unhon virrasta juoden.