Pois erämaahan ma käyn ja itseni surulle vihin, yön haltioille mä itseni myön, ma kanteleeni rikki lyön, kuin aave kuljen — mihin?
Erakon virsi.
Jylhiä jyrkänteitä erakkona polen ja koitan unhoittaa, mit' olin, olen, ma elin kyllin, tiedän, ihmisiin on usko kuin vuoriin hälvenevä heikko rusko, korkeempi, kauniimpi kuin kaikki ihmistyö on tähtirikas Luojan luomisyö.
Laaksoista altain eroittaa mun sumumeri, sieltä mun sieluni vain valheen peri, täällä ma säilyttää voin, mik' on itseäni, täällä ma loppuun mietin elämäni, ikuisuuskaihot pyhät; syvät synnin veet, totuudet kirkkaat, väärät todisteet.
Ihana yksinäisyys! Vuoret, tähtitarhat! Tänne ma kätken kaikki elon harhat, tunnen ma läsnä hengen jalon, ikihyvän. Kun viime hetken tunnen lähestyvän, sauvani taitan, kuljen hiljaa yöhön pois kuin ei mua koskaan täällä nähty ois.
Elämän lähde.
Elon lähde, kultalähde, taivas siihen loiston loi, pehmeällä partahalla unten yrtit unelmoi.
Kumpuu ruskeet ruostenesteet,
syvin suonin pulppuaa.
Juo ja suoniin voimaa virtaa,
silmäs lähteen loiston saa!
Mutta heljän lähteen luona
kasvaa tumma tiedonpuu,
tähtiöin se lehtiin puhkee,
lähteen silmään varjostuu.
Katkerat on tummat tertut,
älä koske, älä syö,
luulet itses tietorikkaaks
kuin on tähtein tuhatyö.