Otsas oppi silmääs varjoo,
hylkäät elon raikkaan veen,
kasvaa puu mut lähde kuivuu,
itse kuihdut hiljalleen.

Kuljet kalman yrttilaaksoon,
tyhjyys vuorten yöstä soi,
et nää enään lähdettäsi,
varjot päätäs vartioi.

Älä etsi tiedonpuuta,
hukut tenhoon hulluuden,
turhaan lasket taivaan tähdet
hourehissa harhaillen.

Seppelöitse nuori pääsi, astu kultalähteen luo, helkä ilokanneltasi, jumaljuomaa hetken juo!

Firenze 3/V 1906.

Onnen orjat, — mannun orjat

Kas haaveksijat, laulajat käy soittain laulumetsiin, ne elämätä pakenee ja elämää ne etsii, ne haaveilevat kirjavista seikkailujen maista, mut noille onnen orjille ei onni koskaan paista.

Mut mannun orjat ontuvat ne leipäsarkaa kyntää ja kullan ääntä himoten ne toistaan vastaan ryntää, ne tahtoo kaataa metsämme ja kauniit laulupuumme ja tukkia ne tahtoisivat kullallansa suumme. Mut vaikka metsät kaadettais, on meillä korkeet vuoret ja vaikk'ei meillä leipää oo, niin meill' on mielet nuoret, me oomme ilon oppaita, kai mieron tielle jäämme, mut kaukorantain kullassa suur'unelmat me näämme, kas kullankuokkijoista jää vain kuokat, jotka maatuu, mut meidän laulut lentelee, vaikk' kuoppaan ruumis kaatuu.

Ristitarbassa.

Ainä nurmella istun illalla, näen puiden vihreät verhot, ja ympäri ristien harmaiden käy karkelomieliset perhot.