Ja toukat kierivät lehdillä,
tuhatjalkoja maassa ryömii,
maan alle ne hitaasti kiemurtaa
puuristeihin madonsyömiin.
Pääkallo ruohosta irvistää
kuin vielä se nauraisi vaivoin,
mies oli kai haudankaivuri,
joka omaa kuoppaansa kaivoi.
Hän lauleli päivät iloissaan
ja nukkui kuorsaten yönsä
ja kuokkansa ääreen nukahti
toraveikolle jättäen työnsä.
Mitä maailma on, mitä ikuisuus,
joka taivaan otsalla päilyy,
kun ihminen on kuin varjo vain,
joka täällä hetken häilyy?
Miks paistaa päivä ja loistaa kuu,
miks myrskyt purttamme paiskaa,
kun elämän rannalla loistaa luut,
koi syö sekä ruoste raiskaa.
Täällä mieli taistoissa taivaltaa,
ja äänet huutoihin hukkuu,
se autuas on, ken hiljaa käy,
se myös, ken nurmessa nukkuu.
Pois kadotuksien kauhistus,
että kaikki on musta multa,
vielä elämän kannelta soittaa voin,
vielä mulla on voimaa ja tulta!
Ma tahdon kauhuni kukistaa ja myrskyissä voimaani koittaa; minä tahdon kuololle hymähtää ja kompalauluja soittaa.
Impilahti, vanhalla kylänhautausmaalla 1901.
Pääsiäiskellot.