Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, ihmiset hiljaa kulkee, ylitse hankien ihmiset käy, mitä ne rintaansa sulkee? Hankien alla on vihreää, koska se heräjää?
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, kaukana maailma pauhaa, sinne ma tahtoisin taisteluun, täältä en löydä rauhaa, tahtoisin lumisten Alppien taa, missä on vihreä maa.
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, kammion seiniin soinnut riutuu, rinnassa polttaa, pistää ja lyö, päiväni hämyyn hiutuu, käsiini lasken sairaan pään, tahtoisin etelään!
Hiljaa! Pääsiäiskellot soi, kolkko ääni rinnassa soimaa. Soispa myrskyn kellot nyt, soispa ne mulle tahtoa, voimaa! Hiljaa hiipien tulee yö, levoton sydän lyö.
Vuorivaeltaja.
(Pekka Haloselle omistettu).
Vuorten iljankoihin taivaat hohtaa, ihmishengen jälkeä ei kohtaa, viimat viiltää, ikijäiset huiput siellä kiiltää loistoss' auringon, siellä maailma on suuri, avara, ja katse kantaa kauas korkealle äärettyyden rantaan.
Siellä ihmiset on kääpiöitä; synkät, harmaat vuoret miettii öitä, jolloin tuotiin alkusora, Luojan taide luotiin, tähdet usvain taa, merten helmaan maa sekä kaikki kaunis, jylhä, suuri, uhmaajain ja titaanien ylväs muuri.
Kunnian kukkuloilla kylmät viimat vinkuu; sammuu tulikuumat kiimat, tunteet jäätää, elon laaksosta ne vuoriin häätää öisen etsijän valost' elämän, korkeelle, miss' alkaa unten ukset, piilee aatteen aarteet, kaarneet arvoitukset.
Sinne nousin hinnall' elämäni kalmankylmät huiput edessäni. — Rintaa viilsi vaikka kaikki ympärilläin kiilsi kirkkain timantein. Sydämmelle vein käteni, mi etsi ystävätä, elämää, kun vuoti haavat, huusi hätä.