Näin ma erakkona elämäni, kävin tuomioni, käräjäni sielussani kilvoitellen Jakobpainiani; kalmaa uhmaten, voimaa vuotaen epätoivon kurjat kuilut kävin, karaistuin ja kasvoin mielin ylentävin.
Teiltä sain ma, vuoret välkkyväiset, kylmät järjen leimut, mietteet jäiset vaarat kestää. Vietit, vallat ei saa nyt mua estää, jotka juhliin pyys. Kylmä ijäisyys! Sulle uhraan ilot, haaveet nuoret, erakko nyt laaksoon käy, hyv' yötä, vuoret!
Helsinki 1904.
Vieraalla maalla.
Vierahalla maalla itken, kidun, kuihdun hiljalleen, oksaan kypressin ma surren ripustin jo kanteleen.
Uupui usko, kuoli laulu,
aatos himmyy, sekaantuu,
kanneltani kaijuttavi
tuskan taimi, murheen puu.
Itkee kannel rannall' Arnon
kukkiessa toukokuun,
siltain varjoon vaipuu tähdet
aallon kultakuvailuun!
Laula kannel Suomen yöstä,
nyt on koivu lehdessään,
sairas on sun helkyttäjäs,
kaikki herää elämään.
Kaikki herää, käet kukkuu,
koivut vuotaa mahlajaa,
sydämmeni vuotaa verta,
kyyneleet juo vieras maa.
Juo ne julmin, ahnein huulin kunnes kaikki loppuun juo, kypressien varjot viimein laulajalle levon suo.