Firenze, Santa Maria novellan sairashuone toukok. 1906.
Tulilintu.
Piazzaa kuljin yksin tungosteillä niin yksin kuin en koskaan kulkenut, äkkiä seisahduin ja hätkähdin kuin astunut ma oisin ruumiille.
Pois siirsin jalan kivilaatalta, johonka aika piirsi sankar'nimen, kaikkien tulisieluin oppi-isän.
En kuullut enään kamasaksoja, en kuullut tuhmain aasein huutoja, en ihmisäänten tyhjää toitotusta, en nähnyt enään torikyyhkyjä, mi suihkukaivoll' likaisina kylpi.
Tuntui kuin soinut oisi pyhä hymni mun pääni päällä sekä siipein suihke, katseeni nostin sinitummaan ilmaan kuin nähnyt öisin suuren tulilinnun tuhasta kirvonneena kirkkauteen, hälveten kuin heljä hengen näky, kohoten kuolemattomuuden ääriin mykkänä läpi mykän avaruuden maailman tuskanhuuto povessaan, sen vasta laulaaksensa taivahissa istuen Jumalansa olkapäällä. — — — — — — — — — — Savonarola, taivaan tulilintu.
Sairashuoneessa.
Kelmeät kasvot, nälkäiset silmät
nään sekä kuulen voihkaukset:
Cane Dio! Porpa Madonna!
Soi kuin naukuisi Tuonelan ukset.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Vihreä valo kammiossa,
kalman kylmä väri väilyy. —
Katossa suuri lukki kutoo
mustan verkon ja päälläni häilyy. —
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —
Tuntuu kuin pyöreestä akkunasta
vyöryisi maailmanpalon laava,
seisoisi aika, sammuisi sydän,
rinnassa aukeisi vanha haava.
— Vierusvuoteessa kuollut makaa. —