Santo Lucan kellot soi,
pater noster holviin kaikaa,
kädet kaareen nostan rukoillen
niinkuin ennen herkkään lapsuusaikaan.
Santo Lucan kellot soi,
korviin onnen loppuun juoneen,
oman käden kurjan käyttäjän,
vangin vieraan, tylyn sairashuoneen.
Santo Lucan kellot soi, tuoksut tulvaa kastanjasta. — Miserere nostri, Domine, johda valoon sielun vankilasta!
Motto a di.
Mun vuoteeni jalkopäässä on tahrainen sinkkitaulu ja kirjoitus, koska ma synnyin ja toimeni: kynä ja laulu!
Sen piirsi saastainen sormi,
ei rakkaus johtanut kättä
vaan julkea elämän pilkka,
è morto on täyttämättä.
Lie kaikki kuin säännöt määrää,
ne hoitaja täyttää tarkkaan,
kun joku kammioon kuolee,
hän nostaa kolme markkaa.
Oo huoleti, toivosi täyttyy,
saat kohta jo sulkaasi käyttää,
niin kirjoitustaitosi eistyy,
saat kuolinpäiväni täyttää.
Näen rohdoista löyhkäävät sormes,
sä naurat kuin julkea portto,
kuin tärkeät säännöt määrää
sä tauluun piirrät: è morto…!
Hän kuitilla rahansa nostaa, oi, elämän murhepilaa! Mies ruumiini paarille heittää, chiantia krouvissa tilaa.