Bukefalo.
Mun veren villivarsa maahan löi, se löi mun korkeasta satulasta, päin kuiluja se eksyi juoksemaan ja kiiti kirmahdellen karsinasta.
Yön varjot kintereillä kiersivät
kuin skorpioonit, jotka rintaa viilsi,
mun varsani ne ajoi vaahtohon,
ja hiiden tuli silmässänsä kiilsi.
Se korskui, kaatui, etsi kuolemaa,
jo alla kurimusten pyörteet ärjyi…
Kun päivä taasen puhkes piilostaan,
se seisoi vavisten ja hiljaa, värjyi.
Kuin Aleksander suuren ratsukin
vain omaa varjoaan se vielä pelkää,
se syrjähyppyyn ilmaan kaarestaa,
kun nousen taas sen silkkihienoon selkään.
Oi, Bukefalo ylväs, vallaton,
yön kuiluille sun tyhjä kammo johti,
sun kammos poljen tulikannuksin
ja pakoitan sun käymään päivää kohti.
Pää pystyyn! Vaikka yli kuilujen!
Ei skorpioonit meiltä niskaa taita.
Hei, heppani, nyt oikein lähdetään
me valloittamaan viidenvirran maita!
Taas päivä paistaa.
Taas päivä paistaa maille, mättähille ja koivut punertaa ja viidat viherjöi, niin iloissansa juoksi rannan riippa, kun liplatellen laine santaan löi, taas samettiruoko ja piilipuu veen rajaan niin somasti kuvastuu.
Jo joutui uunilintu, kivitasku, tiltaltti lepikössä yksin leikamoi, puukotaansa jo palas kottarainen, ja heinäsuorsa suossa pulikoi, jo koppelo tanssivi soinnallaan, ja käki se soittavi huiluaan.