Ma mielikuviani vastaan käyn,
yön ahdistusta, joka jäytää mieltä,
mun täytyy kauhun kahlevalta alas painaa
ja lyödä pelon peikonpäitä tieltä.
Ma omaa sieluani penkoan
siks kunnes ehdin valon vahvan asteen,
pois kurjat houreet häätää saan ma terästahdoin,
ja sielu käyköön kovan tulikasteen.
Mun täytyy veren palot sammuttaa vaikk' kaikki onni ehkä siitä jäytyy, siis selvä tie, ei muiden niskaan taakkaa siirtää, mun loppuun kamppaella täytyy, täytyy!
Ma elän!
Ma elän, ah, mikä riemu, mikä riemu ja soitto nyt suonissa soi, näin sydän ei koskaan oo sykkinyt, mikä loisto ja hehku mun täyttää nyt, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
Ma voisin jo olla vainaa alla kalman kukkain ja tumman yön, ei, ei, minä elän, ma tunnen sen, kuinka sieluni kasvaa kamppaillen kohti tähtiä kautta korkean työn!
Ma elän, ma elän, ma elän! Sulle, Elämä, korkea lauluni soi! Pyhä kevät mun henkeni kruunatkoon, taas elämän nuori kuningas oon, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!
H:linna kesällä 1908.
Vuorivaeltajan lauluja.
Metsäsatu.