Nään kuninkaan ma kultatuolillaan, ja kivet kiiltää valtikastaan, nään nuoren vaimon, joka vapisee ja ilmaan nostaa sylilastaan.
Nään tuomarit ma virkaviitoissaan,
lain sanoja ne suustaan syytää,
nään oven suussa punapyövelin,
ja vaimo kieltää sekä pyytää.
Hän muistaa prinssin nuoren, hehkeän,
mi unohtaen isäns linnan
vei neitseen vyötäisille kätensä,
kun lehtoon uinahtivat rinnan.
Ja sammalvuotehella suudellen,
kun taivaall' lemmen tähti väikkyi,
he raukenivat rakkauteensa,
kun veri lämpeni ja läikkyi.
Hän lumos sinisillä silmillään ja kietoi kirsikkaisin huulin, ja sitä katehet ne kanteli, ja taijaks tuomaritkin luuli.
3.
Näen kansan krouveista hoipertavan, se pyövelivuorelle vyörii. Näen auringon laskevan tornien taa, ja säteet paalulla pyörii.
Siell' lavall' on Marjatta polvillaan,
hän kiertää rukousnauhaa,
hän linnanporttihin tuijottaa,
kun puiset torvet pauhaa.
Ma kuulen kimeän kiljunnan,
kun säilä välkkyy ja suihkaa —
nään kultaisen, vierivän kiharapään,
ja kansa ulvoo ja uihkaa.
Yli vuorten pitkät varjot käy, tulet tuikkivat laaksoon tummaan, tien varsilla portot keimailee, yökrouveissa kansa hummaa.