Ritari Hurjapää.
Hyvästi emo, hyvästi veikko, hyvästi Marjana, morsian nuori, hyvästi metsä, missä torvella soitin, hirvet hiihdin ja karhut voitin, kajahti jylhä Kiljanvuori, karjasi Kiljan vanha peikko.
Hyvästi kuutamon kisatanner, hyvästi hilpeä lahden laine, lähtee nyt ritari Hurjapäinen, ritarin sydän on täällä jäinen, terve vieras meri ja maine, taivahantakainen kultamanner!
Linnani alla laihot läikkyy, kisoissa kaartaa neitojen parvet; maineeni ei ole mannunorjain, en ole polkija niskojen norjain, viihdyn, kun kiertää juomasarvet, suihkavi säilät, ja silmät säihkyy.
Anteeksi, äiti, on luontoni hurja, veikoille valtakruununi singoin, etsin miestä taljalla vahvaa, ken ei pelkää käyttää kahvaa, lyödä ja leikkiä vinkuvin lingoin, anteeks, Marjana, armas, kurja!
Ällös itke, en jäädä saata, levoton vereni yöhön ajaa, seikkailuissa ja rauhaa vailla elää tahdon ma vierailla mailla, lähellä kalman kankaan rajaa siunaan, kun sorrun, syntymämaata.
Suureksi sieluni kasvaa annan, soittaen riennän suurihin sotiin, itse kuoleman tilille vaadin; verten ruusuista seppeleen laadin, Marjana, sulle — jos palaan kotiin, — keihääni kärjessä ylpeenä kannan.
Saksilaiset sisaret.
Vanhassa Bolognass' on sairashuone, ei siellä yöllä aatos rauhaa saane, se ennen vanhaan oli luostarina: "Convento delle suore salesiane."
Siell' ennen taivaan totuus tarjottihin,
nyt elon kiirastuli, houre, vale,
palatsi kellertävä kaltereineen,
nyt "Manicamio provinciale."