Öin Santo Lucan kellot holviin kaikuu,
ei moni kurja haave löydä unta:
luostari elää; kulkee kummitellen
menoissa vanha, pyhä sisarkunta.
Holvien alla vahatuikut liehuu
kuin ennen aikaan pyhän kevätpaaston,
ritarileikkein, rajun lemmen aikaan,
suurien seikkailuiden, naisten raaston.
Santo Isaion kammiosta yhtyy
riveihin nunna, hento, nuori donna,
ritari Monti Pisan sotakilpi,
varjona kulkee Spiga, tumma konna.
Ihana Barbara kuin keltaruusu,
otsa kuin vaha, joka loistaa yöstä,
verhotuin katsein käy ja mustin ripsin,
kultainen näky taivaan ruusuvyöstä!
Menojen jälkeen alkaa juhlatelme,
salissa notkuu nunnain herkkupöydät,
loimuvi soihdut, heiluu helminauhat,
nuorimman sisaren, oi, mistä löydät?
Ihana donnasi, Barbara sorja,
ritari Monti, hiipii luostartarhaan,
hio nyt sanasi kuin jalo miekkas,
Bolognan kaunein ruusu yksin harhaa.
Suhiskaa kastanjat nyt Barbaralle,
ei messukirjaansa nyt armas tavaa,
Montille kuulun Parman voittajalle
ens lemmen pyhät sydänlehdet avaa!
Kuuli sen Spiga seisten käytävässä,
unohti vanhat säännöt luostarkunnan,
hekumat paradiisin niin hän vaihtais
öisehen syleilyhyn kauniin nunnan.
Tietää sen kuu ja tähdet, satakieli,
Barbara sydäntarinansa haastoi,
kypressin varjot tietää, kuinka Spiga
illalla immen kammiohon raastoi. —
Olivi tuoksui siitinpölytuoksuin,
viikunapuilla kiilsi kultakaste,
herätti päivä laakerin, mi peitti
kuollehen Spigan muurin laattaa vasten.