Hiljainen, hiipuva hämärä yllä viileän virran vyön, ikuinen ikävä siellä. — — Äyräillä tuvat ja akkunat tummat tuikkaa kuin pöllöjen katseet kummat pohjasta äärettömyyden ja yön, aarnivalkeat tanssivat tiellä.
Liejuisten laineiden partailla sudenkorennot hyrisee, ilta kun pirtaansa lykkää. Ulpujen tuoksuss' on tauti ja turma, siitinpölyssä hullun hurma. — Kalvolla joutsen soutelee hautoen elämänlaulua mykkää. —
Päivä on poissa, ei paista kuu, huokauksia tuuli tuo, aalto kun nukkuu santaan. Kaukainen vuori kiiltää kuin vaski, ijäksi sinne päivä jo laski; itkujen räme ja surujen suo kajastaa elämän raukeaan rantaan.
Hämärä iankaikkisuus, tyhjä, tähdetön kalmanmaa, poissa, kaikki on poissa! Vaimot valkeissa vaatteissansa, taatat tapparat kupeellansa avoimin silmin uinuaa ahtaissa kivikammioissa.
Tuonen poika, kalsu mies seisoo vuorella, katsoo pois yöhön ja yhteen kohtaan, ylitse rämeen ja rahkasoiden elämän arvoja aprikoiden niinkuin ei loppuun katsoa vois; elämän kaupungit kaukaa hohtaa.
Tummuu kankaalla kalman puu, kurppa lentävi etelään ylitse rumien rimpein. — Helskää laulu kuin itku yöstä, niinkuin helmi, mi putoo vyöstä, riutuen iltaiseen ikävään, laulu on Tuonelan tummien impein.
Ken sen kuuli, hän seisahtuu elonrantoja kulkeissaan, katsoo vaan kalmantarhaan. — Laulu kutsuu, ja syvyys helää, kuolla tahtois hän, tahtois elää, ei voi onneton kumpaakaan, huutaa — houreissa sitten harhaa.
Kulkijavanbus.
(Ballaadi.)
Mä olin nuori, iloinen, kun läksin maailmaan
— kylmät on veräjät vieraat. —
ja omaa sydänonneain ma sieltä etsin vaan.
— lämmin on kotoinen kynnys. —