Paan on vanha, Paan on harmaa, raskaasti huokaa karvainen rinta, ammoin jo kuoli kauneus, kaikkeus, kaikki, mit' toivoi hän ihaninta luonnon sielussa kaikkialla maan ja vetten ja taivaiden alla, soinnuissa suven, kukissa kedon, sovussa inehmon sekä pedon. Kaikki on raskasta, raukeaa, kuin vain haudaksi kelpaisi maa.

Silloin kuuluu kumma soitto, suuren luonnon soitimen taika, luonto on uudestasyntynyt, noussut, tullut on tekojen, ilojen aika, kuuluu kuin tuhansien jalkojen töminä, tuntuu kuin lähestyis itse elämä, seppele päässä kukkien kuussa, terttujen kukkiess' omenapuussa, soipi kuin metsän tyttäret naurais avoimin rinnoin heittyen heiniin, kuuluu kuin jyskäisi jättiläiset heittäin paasia kirkkojen seiniin, tulee tuulen ja kaijun lapset ääniä toistaen, hajalla hapset, tulee keväisen kelveät keijut sipsuen, huiskien harsoillaan kuunnellen, herääkö, herääkö Paan; ohitse uinuvasilmäisen lammen, ohitse tuuhean, hämyisen tammen hiipii menninkäiset ja peikot, pirttien tontut ja vuoriveikot uudessa aamussa karkelemaan! Alta pehkon, korren ja juuren hyörii hyttyset, perhoiskunta, metsä on tuonut viestin suuren: Paan ei kuollut, Paan näki unta! Metsä on aivan kuin balteissaan oottaen taikakäskyä vaan. Silloin herää suuri Paan, ilosta kirkaisten syöksyy hän pystyyn, koskee huilua huulillaan, katsoo ylitse suurten saloin, kirmassa karvaista ruumista puistaa, polkee maahan sorkkaisin jaloin, silmihin syttyy kuin ijäisyys, luomisen kevätaamun hän muistaa, kun hän istui partaalla lähteen katsellen kalvolla välkkyvään tähteen, näki hän siinä silmää kaksi metsätyttären, tummaa ja syvää, verensä syöksähti kuumemmaksi, rinnassa teki niin ihmeen hyvää, kun hän nousi ja kohti kulki rintoja—paljäitä hellän hentoja, mättäälle kantoi ja syliin sulki. —

Paan hän soittaa muistojaan, muistaa lempensä kirmaavan ehtoon, muistaa hempeän heräävän aamun, jolloin hän nukahti lemmen lehtoon, muistaa auringon alttari-sauhut, muistaa välkkyvät vetten vyöt, rämeet ja keskellä uinuvat saaret, mutta hän muistaa myös hirmujen yöt, onnensa sammuvan kauniit kaaret, pettymykset ja kalman kauhut, julmat, jäytävät kaipaukset, jolloin luonto surusta sykkää, yllä taivas tähdetön, kylmä hautoo arvoitusta mykkää. Niin hän kulki aina harhaan miehuutensa ajan parhaan yli kuilujen, kautta metsien, toivotonta määrää etsien, yöt hän itki, soti ja suuttui, yhdessä yössä suortuvat muuttui, yhden yön hän hairahti vain, kun rikkoi luonnonlain.

Nyt on kevät! Nyt on kevät! Sävelet ne sykkäilevät, lempehen ne liehtoilevat, kutsuvat ja kiehtoilevat, sammuvat ja taasen soivat, kirmaavat ja karkeloivat.

Ken unohti lemmen, hän syttyköhön taas, hän kirkkauteen nouskoon, jos talvi, tauti kaas, sillä ikuinen on luonto, mi umpeen luopi haavat, ja sammuneetkin sydämmet ne uuden uskon saavat!

Ken rikoksen on tehnyt, ei sitä muistaa saa, niin pahan niinkuin hyvän maan voima sovittaa, kuin tuhansia vuosia sitten luo päivä lämmön yhä, luo kuolemasta elämää maaemo hyvä, pyhä.

* * *

Paan on saanut uuden säveleen, silmäänsä on saanut kyynelveen, ihana on nähdä hän, ikihenki elämän vasten tuskan tummaa pohjaa, hän, mi kaikki iloon ohjaa, hän, mi käskee elonlähtehestä juomaan, sielut soinnuttavi uuteen sävelluomaan.

* * *

Ja hän soittaa kuin ei soittanut milloinkaan, hän unohtaa taivaan ja unohtaa maan, sen turhat pyyteet, sen kirjavat viirit, hän unohtaa ajan ja avaruuspiirit, sillä Paan on ääretön, Paan on nuori, hän ijäisyysmeressä seisoo kuin vuori, hän ei ole missään, hän on tuolla, hän on täällä, hänen soittonsa henki käy vetten päällä, se täyttää, se hurmaa, se palaa alkuvoimaan, se kasvaa, se kantaa, saa kaiken kuolleen soimaan, mut kiihkoton nyt soitto on, se nostaa, rauhoittaa, kuin silloin, jolloin tyhjyydestä luotiin tämä maa, kun Luoja löysi itsensä ja otti taltan käteen, ja yli synkän syvyyden loi päivän ensi säteen.