(Kuva entisiltä ajoilta.)
Hän kulkee niinkuin kuningas ja korkojansa katuun lyö, ja miekka heiluu kupeellaan pois torinlaitaa kulkeissaan, ja viiksiään hän syö.
Ja rakas, suuri isänmaa on unelmainsa juhlatie, sen eestä komensi hän vain, siks viiksiään hän väänsi ain, ne viikset kalliit lie.
Kas, tähdet silmiin kimmeltää, ne lentää yli kirkon pois, mut rintaan nuoren vänrikin ne lentää aina harvemmin, miks ei ne lentää vois!
Hän käy kuin käy vain kuningas, on arka arvo kasvoillaan, ei kuule hän, ei mitään nää, ja olallansa kimmeltää yks pieni tähti vaan.
1899.
Hauturin valitus.
Ei enään kuolinkellot soi, nyt ihmiset syntyy ja nai vaan, oli hauska kun tääll' oli koleera, tuli rahaa kun yöt sain kaivaa.
Ei kuole nyt kirkon rottakaan
vaikk' on palkkana ilot taivaan,
miks rikkaat ei muista kuollakaan,
niin saisin ma kunnian kaivaa.
Nyt laihtuu itse Viikatemies,
sillä puoskarit tieltä sen raivaa,
ja hauturi heiluu kuin varjo yön,
rovon viimeisen taskusta kaivaa.