"Ettäkö — ettäkö todella voisitte pitää minusta hieman?"
"Jo kauan olen pitänyt paljon sinusta, Mads."
Hänen kätensä lepäsi Madsin kädessä.
Madsin päätä huimasi. Olisiko se todellakin mahdollista? Tämä kauniin tyttö, hienoin koko kylässä, oli hänen. Ei, se ei voinut olla muuta kuin kaunis unelma — uni, jonka hän sairaana näki. Ensin tahtoi hän kuitenkin koettaa, kävisikö päinsä saada suuteloa, sillä sittenhän se oli totta.
Hän vilkasi ympärilleen. Ei ketään ollut lähellä. Oli kuin olikin totta! Hän ei saanut vaan yhtä — hän sai useita suuteloja!
"Saapa nähdä mitä äitini virkkaa," sanoi hän, kun he kotvasen olivat istuneet. "Hän suuttuu varmaankin ja läimäyttää minua päähän."
"Mutta sitä sinun ei pidä kärsiä."
"No, se ei tee kipeätä, ja läimäytelköön vaan mielin määrin, jos se häntä huvittaa."
Siitä päivästä oli Mads kuin uusi ihminen. Hän ryhtyi taas uudelleen työhön ja teki työtä niinkuin mies, mutta hän ei antanut niinkuin ennen äidille kaikkia rahojansa. Äiti torui ja läimäytteli häntä päähän, vaan ei se auttanut. Hän ei saanut niitä sittenkään.
Talvi meni menojaan.