Suvi kului tasaista kulkuaan, ja onni näytti juurtuneen tähän vähäiseen asuntoon ja kasvoi yhtä rehevästi kuin viiniköynnökset vastakalkitun seinän vieressä.
Madsilla oli yltäkyllin työtä. Stiina piti talonsa puhtaana ja somana, ja Sidse kuljeskeli käsikärryinensä talosta taloon auttamassa pestäessä ja muissa askareissa.
Hän ei kuitenkaan enää antanut rahaa talouteen, eikä nuoret häneltä pyytäneetkään. He eivät Jumalan kiitos olleet tarpeessa, ja jos hän oli pannut jotakin arkunpohjalle, niin eipähän muut kuin he päässeet häntä perimään aikoinaan.
* * * * *
Kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Mads vietti häitä koulunopettajan
Stiinan kanssa.
Nyt oli taas kevät. Poppelit pitkin hautausmaan aitaa seisoivat tuoreina ja vehreinä, ja katonpanijan puutarhassa kukki nuoria syreenejä ja punaisia orjantappuroita.
Alhaalla tiellä tuli katonpanijan äiti ja lykkäsi niinkuin tavallista käsikärryjänsä edellään.
Hän oli nyt melkeän vanha, vaan ei ollut paljoa muuttunut vuosien vieriessä, seisoessaan siinä pienenä ja hoikkana, kuivana ja terävänä punaisine suippo-nenineen, luusankaisine silmälasineen, musta myssy päässä ja yllä lyhythiainen tummansininen liivi, joka jätti näkyviin hänen hoikat, ruskeat käsivartensa.
Viime aikoina oli hän liian heikko kulkemaan vieraille pesemässä. Kun hän nyt meni ulos käsikärryineen, ei siinä ollut jauhopusseja eikä ruohoja lehmälle, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa. Siinä oli pikku Sidse, katonpanijan lapsi.
Kun pikku tyttö vuosi sitten tuli maailmaan, punaisena ja kiukkuisena, oli hän varmaankin yhtä ruma kuin Mads raukka oli ollut samaisessa nuoressa iässä; mutta isoäiti piti hänet aivan kauneuden kuvana.