"Aiotko kenties lyödä minua?" sanoi Stiina ja asettui hänen eteensä luuta toisessa kädessä ja toinen kupeella. "Luulet kenties tässä saavasi hallita ja vallita kuin ennen; mutta siitä ei tule mitään. Jos Mads tarvitsee vielä selkäänsä, jota Jumala älköön suoko, niin pidän minä kyllä siitä huolen niinkuin kaikesta muustakin talossa."
"Älä ole kova minulle, Stiina."
"Itse olet kova ollut."
"Helppo on sinun olla kopea," sanoi Sidse. "Sinä muutat uuteen kotiisi kunniallisena aviovaimona. Minä olen kulkea kontinut häpeän alla kaiken elinaikani. Mieli käy silloin helposti katkeraksi."
Hän vaipui vuoteelle ja kätki päänsä punaruutuiseen esiliinaansa.
Stiina laski luudan kädestään ja meni hänen luoksensa.
"Kas niin, anoppi hyvä, enhän sillä niin pahaa tarkoittanut," sanoi hän ja taputteli Sidseä olkapäähän. "Olihan sitä paitse parasta, että saimme lausua ajatuksemme heti, niin meidän ei enää tarvitse kävellä ja norkoella toisiamme."
Sidse pyhki silmänsä esiliinaan. Siitä oli niin kauan kun hän oli itkenyt.
Sitten otti hän sukankudelmansa käteen ja istui alas vaiti.
Kun Mads tuli kotia ehtoolla, istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa hauskasti keskenään haastellen ja tätä hyvää väliä kesti yhä edelleenkin.