Kaikki oli niin alkuperäisellä kannalla, porvarisotaväestä alkain, joka harjoittelihen eräällä kedolla kaupungin ulkopuolella ja kerta vuodessa "marssi läpi" suurella juhlallisuudella, aina kaupungin soittokuntaan asti, jonka muodosti eräs sokea viuluniekka ja renttuutunut torvenpuhaltaja sekä suutari Nielsenin poika, joka oli musikaalinen ja löi erittäin hyvin rumpua.
Seuraelämäkään ei ollut niin hienostunutta kuin nyt.
Ei ollut vielä kuultukaan mitä déjeuner dinatoire tahi gouter on, eikä vielä ollut ruvettu painattamaan hautajais- ja kutsukortteja.
Gunhildia käytettiin elävänä korttina ja hän esiintyi asianhaarain mukaan mustissa reunuksissa tahi ilman niitä.
Hän oli kuiva, vilkas pieni muija, kasvot ryppyiset, silmät tummat ja elävät, ja vaaleat korkkiruuvikiharat ohuilla.
Kepeänä kuin höyhenpallo juoksi hän talosta taloon, puettuna kuluneesen mustaan hameesen ja mustaan myssyyn, kun kuolemantapauksia oli ilmoitettava, mutta valkoiseen myssyyn, jossa oli vaaleansiniset nauhat, kun illallisille tahi häihin oli kutsuttava.
Kihlauskorttina ei häntä sitävastaan koskaan käytetty, sillä sitä ylellisyyttä ei vielä tunnettu.
Siihen vanhaan hyvään aikaan täytyi ritarin ottaa sydämmensä valtiatar kainaloon ja tehdä toiviomatka talosta taloon ja tunnustaa syntinsä ja samaa-aikoville peljätykseksi ja varoitukseksi panna nuori henkensä alttiiksi nauttimalla tavattomat määrät huonoa portviiniä ja kotoleivonnaisia makeisia.
Mutta Gunhildia ei käytetty ainoastaan pitojen ilmoittajana.
Kun jossakin oli ollut pidot, ei tiedusteltu viinejä j.n.e.