"Niin, ei pidä katsoa tuijottaa aurinkoon. Silmät vettyvät."
Neidolla oli täysi työ kukkavihkon laittamisessa.
"Tahdotko — tahdotko ottaa kukkasen napinläpeen?"
"Kiitoksia. Minä olen kätkenyt sen jonka sain, viimeksi kun puhelimme.
Muistatteko sitä?"
"Ripillepääsypäivänämme."
"Se oli sammalruusu."
"Ruusujen aika on mennyt," sanoi neito keveästi huoaten. "Nyt on syksy, nyt kukoistavat uhkeat loistokukat."
"Eikä ne ole köyhän lasta varten."
"Rikhard, miksi olette te niin katkera minua kohtaan?"
"Katkera teitä kohtaan! Oi, Lagerta — minä, minä — no, se on yhdentekevää, kutsukaa tänne vanhempanne, soittakaa palvelusväkeä, että he tulevat heittämään ulos huoneesta tuon kärkkään Gunhildsen heittiön, mutta nyt pitää teidän tietää se, jollette sitä ennen ole tietänyt — Lagerta, minä olen rakastanut teitä, minä rakastan teitä ja koko elämäni minä olen teitä rakastava."