Mutta Ludvig kulki iloisena tietä eteenpäin Auroran rinnalla.

Neiti nauroi ja laski leikkiä, heitti häneen loistavan katseen, loi sitten maahan silmänsä näyttääksensä pitkiä silmäripsiänsä ja availi silloin tällöin punaisia huuliansa, jotta ylioppilas vilaukselta saisi nähdä hammasten valkoisen rivin.

Ludvig oli ihastuksissaan.

Hän näki ainoastaan Auroran ja unhoitti Granholtin ja Grönlidin, Olinan ja vanhan Rasmussenin matamin.

Silloin kuului viimeksimainitun kolea ääni ja saattoi hänet takaisin todellisuuteen.

"Te käytte liian kiireesti," huusi hän.

He seisahtivat.

"Luulenpa että on parempi että me kaksi vanhaa käymme jälestä, niin nuoret voivat juosta edeltä," sanoi hän.

Donnerin rouva antausi vastenmielisesti Rasmussenin matamin seuraan, ja
Olina käveli Auroran ja Ludvigin rinnalla.

"Heistä tulisi kaunis pari," sanoi eukko yht'äkkiä, kun nuoret olivat kerjenneet kappaleen matkaa edelle. Donnerin rouva säpsähti.