Mutta ovi oli auennut, oltuansa ensin kotvasen raollansa, ja kynnyksellä seisoi Donnerin rouva.
Hänen takanansa näkyi kapteenin karskea naama.
"Hillitse itseäsi, Donner! Älä kiivastu!" rukoili rouva ja oli tahtovinaan estää kapteenia tulemasta sisään, vaikka hän salaisesti veti häntä käsivarresta saadaksensa hänet mukanansa.
"Hm," ryki kapteeni.
"Se on totta," sanoi rouva, "Se täytyy minun myöntää. Olen itsekin kuin tyrmistynyt nähdessäni tyttäreni noin likeisessä tuttavuudessa vieraan herran kanssa."
"Mamma, me rakastamme toisiamme."
"Hm," ryki kapteeni.
"Ei, rakas Donner, nyt en voi enää olla yhtä mieltä sinun kanssasi. Ethän voi kieltää heitä rakastamasta toisiansa. Etkö muista, kuinka kovin minua rakastit, kun me menimme kihloihin?"
Suoraan sanoen ei kapteeni voinut muistaa milloinkaan erittäin paljon vaimoansa rakastaneensa. Hän vastasi sen vuoksi kuivalla rykimisellä, jonka rouva tulkitsi ihastuneena yhtymällä siihen.
"Niin, herra kapteeni," sanoi Ludvig, "minä lemmin tytärtänne ja uskallan pyytää häntä omakseni."