Säpsähdys kävi läpi seuran ja äänettömyys syntyi.
Sisäpiika, joka luuli hänen aikovan pitää katumussaarnaa, seisoi ovessa ja nosti silmänsä taivasta kohti ja näytti erittäin hartaalta, kun taas karjapiika katseli häntä kauhistuksen silmäyksillä ja näytti olevan vähältä nakata maljallisen vaniljijälkiruokaa leskirouvan syliin.
"Hyvät herrat ja naiset!" uudisti Rasmussen. "Tänään on tärkeä päivä meidän talossamme. Rakastettu tyttäremme täyttää tänään kahdeksannentoista vuotensa ja on nyt siinä iässä, että hänen täytyy alkaa taistelu elämän taistelukentällä. Minä ja vaimoni olemme vanhat. Me voimme pian lähteä täältä, ja silloin seisoo hän yksin maailmassa."
Tässä alkoi Rasmussenin rouva nyyhkiä, jonka vuoksi vanha matami näki sopivaksi keinutella päätään edestakaisin ja näyttää siltä kuin hänellä olisi hammastauti.
"Me halusimme sen vuoksi kernaasti, ennenkun me eroamme hänestä, löytää miehen, joka voisi johtaa hänen askeleitansa sillä leveällä tiellä —"
"— joka turmelukseen johtaa," sopersi sisäpiika liikutettuna.
"— sillä leveällä tiellä, joka elämän hedelmättömän erämaan läpi viepi," jatkoi hän ja vetäsi helpoituksen henkäyksen saatuansa lauserakennuksen loppuun.
"Me halusimme kernaasti löytää miehen, joka lemmekkäällä kädellä voisi puolustaa häntä vastoinkäymisen myrskyjä vastaan ja suojella tätä hienoa, hentoa — — — tätä, tätä hienoa, hentoa —"
"Kukkasta," nyyhkytti rouva.
"Tätä hienoa, hentoa kukkasta."