"Minä — minä tahdoin — minä — antakaa minulle tuo lippu!" lausui hän ripeästi päätöksen tehtyänsä, astuen isännän eteen, joka yhä vielä seisoi pöydällä.
"Oletteko mieletön?"
"Minulla on lapsi, pienoinen poika, hän on kuoleman kielissä ja tahtoo vihdoin saada vapaudenpäivän lippua; hänellä ei ole enää niin paljon elinaikaa, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän hänen viime hetkellänsä — hänellä ei ole ollut paljon iloa elämässä, polosella!"
Täysi-ikäiseksi päässyt oli astunut alas pelipöydältä.
Hän seisoi vielä lippu kädessä.
Muut olivat laskeneet lasit käsistänsä ja muodostivat kehän näiden kahden ympärille.
"Antakaa se minulle. Te olette ylioppilas, eikö niin? Poika on myöskin ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin."
"Vai niin!"
"Minä olin hänen aviovaimonsa," sanoi nainen ylpeä väläys raukeissa silmissänsä. "Hän kuoli vuotta jälkeen häitten. Hänkin oli aikanaan nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liiaksi sampanjaa ja hänellä oli liian paljon ystäviä, ja kun hän nai minut, oli hänen terveytensä jo rappiolla. Mutta tässähän seison ja kulutan aikaa — antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."
"Minä tuon sen itse. Missä te asutte?"