Hän oli satuprinssin linnassa.
Hän tunsi kaikki niin hyvin.
Runsasvaraisen pöydän, jolla kristallikarafiinit kimaltelivat, buffetin, joka hohti hopeasta, ja hänet itsensä prinssin, istuihan hän nytkin tuossa valkoisessa takissansa, jossa oli kauniit siniset silkkinyörit.
Hän tunsi joka piirteen näissä hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli nähnyt ne niin usein unissansa.
Hänen kauniit, surumieliset harmaat silmänsäkin näki hän selvästi, vaikka ne nyt olivat kiinni ja hän näytti uinailevan.
Kaikki oli entisellään paitse hän itse, sillä hän oli paljon, paljon muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttösenä seisoi tuolla oven suussa samalla paikalla tarjoten kaupaksi vehreitä seppeleitä.
Nyt olivat ne lakastuneita — kauan, kauan sitten.
Hän nojasi päätään ovenpieleen ja nyyhkytti.
Frans Blendenau avasi silmänsä.
"Tekö olette, neitsyt Madsen?"