Maantiellä kulkijat seisattuvat juuri sille kohdalle, jossa Julle lymysi.
"En minä näe tässä ketään," sanoi Edvard, tarkastettuaan ympärillensä.
"En minäkään," kuului Klaaran vastaus; "vaan tuolla istuessamme minä varmaan näin jotakin. Se ei voinut olla mielikuvitusta."
"Se on Klaarani. Tuo hänen seurassaan, on Edvard Taltta. Kummankin heistä tunnen. Ei ole epäilemistä. Petturi!" supisi Julle piilopaikastansa ja kohotti kädessänsä olevaa revolveria. "Silmänräpäyksessä voisin tuolla aseellani antaa teille kummallenkin kuoleman. Riettaat, katalat ihmiset, minne menette? Klaarani, armas Klaarani, tule luokseni! Palaa miehesi turviin!" huusi Julle kaikin voimin vihan ja rakkauden vimmassa kömpien näkösälle piilopaikastaan.
Kamala kirkahdus kaikui läpi synkän metsän ja sanat, mieshenkilön lausumat, kuuluivat sydäntä särkevältä tuon kirkahduksen ohella: "perkele sinun vie! Kuolemaan olet tuomittu," ja samassa kuului perättäin viisi eli kuusi laukausta.
"Jumalan kaikkivaltiaan käsi on minua varjellut kuolemasta," kuului Jullen sanat hänen juostessaan metsikköön.
"Jumalaan hän turvautui. Tämä lohdutus ei häntä toista kertaa auta, jos vielä toisen kerran olisin tilaisuudessa saada pitää häntä revolverini maalina!" kiljasi Edvard, pannessaan uusia latinkia revolveriinsa.
Klaara makasi tainnoksissa hänen vieressänsä, mutta pian hän taasen toipui.
"Paikalla, silmänräpäyksessä, pois tästä kammottavasta seudusta. Muutoin tulemme tekemisiin viattomain ihmisten kanssa," lausui Edvard.
"Lähtekäämme!" oli Klaaran vastaus.