"Silmäsi eksyttävät sinua. Ei siinä ole mitään, ja vakuuttaakseni sinua tahdon mennä katsomaan."
"Jumalan tähden! Älkäämme menkö!"
"Älä pelkää," lohdutti Edvard. "Tartu käteeni! Voinhan minä tarpeen vaatiessa torjua yhden miehen hyökkäyksen."
Klaara tarttui kahden käden Edvardin kainaloon ja seurasi häntä.
IX.
Tunti sen jälkeen kun Klaara oli Jullen kanssa vihitty, rupesi yksi ja toinen tiedustelemaan, minne Klaara oli joutunut. Kaikkialla huoneista etsittyä rupesi jokainen ihmettelemään Klaaran katoamista. Kukaan ei nähnyt häntä vihkimisen jälkeen. Kukaan ei huomannut hänen poislähtöänsä. Pian oli aseilla varustettuja miehiä laitettu läheisiin metsiin. Itse Jullekin oli revolveri taskussa lähtenyt kadonnutta vaimoansa haeskelemaan. Häätalossa oli kaikki mullin mallin. Kukaan ei voinut antaa minkäänlaista neuvoa.
Seuratkaamme Julle Liljaa.
Ensin hän käveli läheisessä metsässä sinne tänne, tietämättä, mistä hän oikeastaan alkaisi ja mihin hän seisahtuisi lausuen: "vaimoni katoaminen on kieltämättä joku salaisuus tai muu ilveilys. Päästyäni asiani perille niin varmaankin nuhtelen Klaaraa ja kostan sille, joka hänelle on neuvon antanut." Näin puheli Julle yksinään ja naksutteli kädessään olevaa revolverin liipasinta, lisäten: "kenties Klaara kuitenkin on mennyt kävelemään pitkin maantietä. Minä lähden myöskin. Taitaa olla parasta, että ensin kuljen Puolamäen rinteen takana olevaan torppaan ja tiedustelen torpanväeltä, jos he olisivat nähneet yksinäisen naishenkilön siitä kulkevan sivuitse."
Hiljaisilla askeleilla ohjasi Julle kulkuansa Puolamäen rinteelle. Taaskin hän seisahtui ja hänen silmänsä etsi kaikkialla. "Mitä näenkään? Naisen ja mieshenkilön istuvan mättäällä. Malta, jo taidan olla jäljillä. Mitähän jos pistäydyn tuohon kiven taakse vahtiin? Ei, vielä olen liian kaukana heistä. Jos voisin heidän huomaamattansa päästä niin lähelle, että voisin kuulla edes pienen osan heidän puheistansa." Näin päätettyään, Julle hiipi kuten kyttä päästäkseen aran ja varovaisen eläimen laukausmatkalle. Hän tulikin jokseenkin lähelle, vaan ei voinut lähemmä tunkeutua syystä, että hän kuuli hiljaisen naisäänen lausuvan; "ken tuolla puiden varjossa hiljaa tännepäin hiipivä lienee?" ja samassa kumpaisetkin mättäällä istujat nousivat ylös ja lähtivät kulkemaan maantielle.
"Tässä on sopiva väijyinpaikka. Tästä, jos he kulkevat pitkin maantietä tännepäin, voin heidät ehken tuntea, vieläpä kuulla heidän puhettansakin. Juuri tässä on kaikin puolin mukava paikka. Oi, jos en tarvitseisi tämän enempää itseäni vaivata. Mitähän tekisin? minun täytyy valmiiksi päättää, mitä minun ymmärtäväisenä miehenä olisi tehtävä siinä tapauksessa, että tuo nainen, joka seurustelee tuon miehen kanssa, olisi vaimoni. Taitaisi olla parhain, että ampuisin ensin heidät ja viimeiseksi itseni. Mutta se on kovin hirveätä, raakaa. Sitä en kumminkaan tekisi. Melkein olisi parasta, että ainoastaan heidän sivukulkiessaan lopettaisin elämäni, varoitukseksi muille samanlaisille huikentelevaisille naisille kuin Klaara on. Ei: en sitäkään tekisi. Syntiä ajattelen. Miten voisi Klaara, hän joka rajattomasti koko kokemattoman sydämensä ensi lemmellä minua lempii, juuri ilomme ensi hetkenä muuttaa luontonsa? Mahdotointa!" Vieläkin lisäsi Julle: "Olisiko mahdollista, että toivoni tähti muuttui myrkylliseksi käärmeeksi. Pois sellaiset ajatukset! Tuossa he jo tulevat. Oi, kuinka he ovat rakkaat. Näyttää siltä, kun tuo nainen olisi riipuksissa miehen käsivarressa. Klaara se ei ole. Mistä hänet löydän?"