"Hän on pyörtynyt", kuiskasi Edvard, laskiessaan Klaaran pitkälleen. "Nyt olet jäänyt uhrikseni ja voisin viedä sinut kanssani. Ei ole lääkkeitä, ei ole vettä virvoitukseksi. Oikein, että saat tuta heikkoutesi. Oikein, että kalvava omatuntosi on sinusta saanut täydellisen voiton. Minä nautin tässä silmänräpäyksessä. Muuta kostoa hän ei tarvitse. Julle Liljan vaimona et tule olemaan. Kuolemme yhdessä kurja, kurja petturi, kyykäärme!"
Edvard keskeytyi puheissaan Klaaran ra'ottaessa silmiään. Hiljainen hengähdys kuului Klaaran huulilta, ja hän sopotti epäselviä katkennaisia sanoja. "Paetkaamme yhdessä kauvas — kauvas tuntemattomiin maailman ääriin" oli Klaaran ensimäiset, selvät sanat. Kotvan ajan perästä oli Klaara tointunut entiselleen. Hän nousi ylös ja puhui hiljaa: "Edvard, ole elämäni turva; minä sinut uskollisuudellani palkitsen. Siitä asti kun erosimme olen nähnyt ja kärsinyt paljon. Minä olen ollut himojeni orja, tottelematon lapsi, mutta anna anteeksi kaikki. Nyt saat luottaa minuun. Olen voittanut itseni."
"Teemme kaikki voittaaksemme kovan onnen, paetkaamme. Suostutko siihen?"
"Suostun. Te'e kanssani mitä tahdot. Milloin lähdetään?"
"Heti. Hevoiseni ovat jo kylliksi levänneet ja odottavat meitä tuolla rinteen takana olevassa torpassa."
"Ennenkuin lähdemme, pitäisin velvollisuutenamme, että jollakin tavalla antaisimme miehelleni viittauksen, että olemme yhdessä paenneet."
"Turhaa, Klaarani! Mitä pikemmin joudumme matkaan, sitä parempi."
"Ken tuo puiden varjossa tännepäin hiljaa hiipivä henkilö lienee?" kuiskutti Klaara Edvardin korvaan samalla, kun hän vetäytyi likemmäksi Edvardia.
"Missä? En minä näe mitään."
"Katso tarkasti. Ensin suoraan noiden kahden koivun välistä ja sitte vasemmanpuolisen petäjän syrjään, maantieltä noin neljä- tahi viisikymmentä kyynärää."