Vihkimisen päätettyä toivotettiin onnea vasta-vihityille, ja maljoja tyhjennettiin heidän muistoksensa, ja yleinen tanssiminen alkoi, mutta Klaara kenenkään huomaamatta sulkeutui kamariinsa ja hän katseli kuten mielipuoli ympärillään olevia esineitä. "Voi," vaikeroi hän. "Nyt olen taaskin väärin vannonut." Hän laskeutui polvilleen ja pannen kätensä ristiin lisäsi: "kaikki ilveilyni ovat päättyneet; ja nyt olen Jullen vaimo — vaimo! Oi, jos voisin täyttää lupaamani velvollisuudet. Minä tunnen, että päivä päivältä heikkonen: olen heikko nainen, kykenemätöin kaikkeen, mikä olisi hyvä. En voi! Mahdototnta! Anteeksi antamatointa! Miksi olen antautunut himojani palvelevaksi orjaksi? Jospa voisin kaikki sanani ja lupaukseni peruuttaa; mutta se on jo myöhäistä!"
Taasen omatunto soimasi. Taasen asetettiin hänen erehdyksensä, suuri, anteeksi antamatoin, hänen sielunsa näköpiirin keskustaan.
Eräs nuori poika astui kamariin Klaaran vielä polvillaan ollessa ja jätti Klaaralle pienen rutistuneen paperilipun, sanoen, "nuori hella käski minun antamaan tämän paperin Laalalle ja varoitti minua kenellenkään puhumasta hänen täällä käymisestään."
Klaaran kasvoille kohosi ruskottava puna. Hänen kysyessään, "onko pitkä aika sitten, kun tämän kirjeen sinulle antaja oli täällä?"
"Ainoastaan vähän aikaa," änkytti poika poismennessään.
Silmänräpäyksessä oli kirje auki ja melkein yhtä vähäisessä ajassa olivat siihen piirretyt muutamat rivit läpiluetut. Klaara ummisti silmänsä ja laskeusi uudestaan polvilleen, sanoen epätoivosta vapisevalla äänellä. "Tämä tieto on myöhäinen. Kuule Edvard, — myöhäinen! Minun on syyni, lemmitty Edvardini! anna minulle anteeksi, että olen halveksinut, hyljännyt ja ajattelemattomasti polkenut vilpittömän rakkautesi jalkaini alle. Minä menehdyn epätoivosta. Minä tahdon kuolla. Ei! minä tahdon vielä elää parantaakseni, sovittaakseni tehdyt rikokseni."
Vaikea oli nyt Klaaran enää hillitä kyyneleittensä vuotamista, jotka väkisin tunkeutuivat hänen ummistuneista silmistään. "Oi!" vaikeroi hän vieläkin hetken aikaa. "Puolamäen rinteellä Edvard — minun oma Edvardini — minua odottaa. Sinne tahdon rientää, eikä helvetinkään voimat voi minua siitä estää," Hän pyhki kyyneleet silmistänsä, viskasi suuren päähineen ympärillensä ja astui kenenkään huomaamatta kartanolle. Mutta hän seisattui. Epäilikö Klaara? Luulikohan hän tekevänsä väärin? Ei, sitä ei hän luullut. Hän katseli ympärillensä vakuuttaaksensa, ettei kukaan huomaisi hänen lähtöänsä. Onni oli myötäinen. Kukaan ei sattunut olemaan pihalla. Klaara nyykäytti päätänsä ja riensi kiireillä askeleilla metsikköön kertaakaan taaksensa katsomatta.
Puolamäen rinteelle, tuohon matkansa päämaaliin, hän seisattui. Hän nojasi selkänsä vasten tuuheaa koivua. Kauvan ei Klaara vielä liene seisonut, kun hänen selkänsä takana seisoi tuo vihkimisaikana porstuassa käynyt nuorukainen, Edvard Taltta.
Varovasti läheni nuorukainen sitä paikkaa, jossa pelosta ja sydämen rauhattomuudesta vapiseva Klaara seisoi ja, kun hän oli aivan Klaaraa lähellä, kuiskasi "valasi rikkoja! Petturi!"
Klaara säpsähti ja kirkasi. "Edvard! sinä olet vallan oikeassa. Kosta minulle! Minä olen kuuliainen uhrisi, kuitenkin säästä vähäpätöinen, arvoton henkeni. Minä kiroan sitä kesäistä iltaa, sitä hetkeä, jolloin vannoin Julle Liljalle uskollisuutta. Julle Lilja, aviomieheni, hän on syytöin. Hän tahtoi itselleen minun kauttani rakentaa onnelan siinä viettääkseen rauhallista elämää. Minä kammoksun tekojani. Oih! auta Edvard, minä pyörryn, kuolen, sinun nähdessäsi." Tämän sanottua Klaaran pää vaipui hermottomasti Edvardin rintaa vastaan. Hänen jalkansa notkuivat, eivätkä voineet ruumista enään kannattaa.