Betsyn silmässä välähti niin kummallisesti, mutta hän hillitsi itseään heti.
"Olen", sanoi hän kalpealla äänellä, "minä olen arvannut."
"Ei, rakas rouvani, minä luulen, että erehdytte. Sitä tunnetta ei voi kutsua rakkaudeksi. Hän kunnioittaa häntä, hän ihailee hänen sulouttansa, hänen lempeyttänsä ja hänen hyviä ominaisuuksiaan, joita hän on tilaisuudessa näkemään joka päivä, mutta rakastaa häntä — ei."
"Häntä? Löytyy siis tosiaankin eräs 'hän'?" sanoi Betsy ja syvä tuska kuvautui hänen kauniissa kasvoissaan.
"Siinä puhuin itseni pussiin", ajatteli tohtori.
"Mutta minä vakuutan teille, rouvani", sanoi hän innokkaasti, "ei ollut ollenkaan tarkoitukseni —."
Keskustelun katkaisi Dorthan ja Riikan tulo.
Täti Dortha oli vaatetettu mustaan silkkiin ja nurinpäin käännettyyn turkkiin ja päässä oli hänellä kultapaperinen kruunu. Toisessa kädessä piti hän kartiinipuuta ja toisessa omenaa.
"Mutta minä sanon sinulle, Dortha, sinä olet käsittänyt aivan väärin rollisi. Duncan, Skottlannin kuningas, ei suinkaan ole voinut näyttää tuollaiselta."
"Silloin saan minä sanoa, että sinä olet käsittänyt rollisi aivan oikein, Riikka, Noita-akka on varmaan näyttänyt aivan sellaiselta kuin sinä nyt."