Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko, jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.
Soitettiin kolmatta kertaa.
Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.
Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa, heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia näyttelemään.
Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.
Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä tarkasteli.
Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin, ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.
Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen. Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän matkaltaan takaisin palajaa.
Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?
Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.