"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".
Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.
Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti, kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt vaan — —.
"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle! En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon Ferdinandia ajattelemaan".
Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu, synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis, joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.
Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä kuin valokuva.
Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.
Höyrylaiva oli matkaan valmiina.
Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja lausui jäähyväisiä tuttavilleen.
Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja Finneläisetkin muiden joukossa.