"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan. Surun minä kyllä saan aina pitää".
"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".
"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".
Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen laskoksiin.
Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä hän ollutkaan Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.
Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.
He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.
Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:
"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle kirjoitan".
"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".