Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.
Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.
"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.
Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa; mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.
Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.
Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.
Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva leikkauksilla koristetuissa puitteissa.
Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.
Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli jo useita harmaita juovia ilmaantunut.
Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.