"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"
"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä omassani — näin, kuin nytkin".
"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"
"Teidän kätenne vapisee".
"Niin, minä pelkään teitä".
"Minkä tähden?"
"Sen tähden — kun — en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt — nyt minä pelkään teitä rakastavani".
"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti, etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".
Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi päätänsä hänen olkaansa vastaan.
Äkkiä hän katsahti ylöspäin.