"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"
"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös — pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".
"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset taidekappaleet miellytä".
Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.
Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi paksulta hajuainetta.
Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.
"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.
"En; minä katselen teitä".
"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne, jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".
"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".