Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.
Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset korvakellukkaat heiluivat.
"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois lähteä?"
Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.
Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.
Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli taistellut.
Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.
Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.
Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.
Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli valmis avaraan maailmaan matkustamaan.