Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän illan viettää.
Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti sisustetut.
Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.
Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui pikku Gastonin.
Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:
"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä menettänyt".
Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet. Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.
Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli kärsinyt.
Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut. Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut ja häntä kotona suojellut.
Ja nyt hän oli koditon.