Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.
Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän oleksi myötäänsä ulkomailla.
Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa asua.
Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan joutunut.
Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä armeliaisuustarkoitusta varten.
Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella oli piano.
Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat hatut kainaloissaan.
Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut, sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa, sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau, kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.
Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat viikset.
Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.