Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa, joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.
Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.
"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen paroonittarelle.
"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen ole".
"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja kumartui kenraalitarta kohden.
"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.
"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.
"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"
"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".
"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".