"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen levollinen olevansa.
"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".
Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.
Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille jäähyväiset lausuani".
"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä lauvantaina näkeväni".
"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".
Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa. Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja itki. Falk meni hänen luoksensa.
"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"
"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".
"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.