Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja uudestaan eteläänkään päin matkustaa.
Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.
Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä hän tarvitsi.
Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja takaisin viskoi eikä voinut nukkua.
Ajatukset pitivät häntä valveilla.
Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.
Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.
Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.
"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa? Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin paroonittaren!"
Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja matala, juuri kuin unissaan puhuvan.