Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.
Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen. Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää; sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa, ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa hajun tuoksuvan.
Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.
Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.
Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.
Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina. Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan, ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa. Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana, samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden väliltä hymyillen pilkistelivät.
Höyrylaiva poistui poistumistaan.
Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!
XXV.
Kotinurkissa.