Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat vaatteensa.
Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.
Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.
He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.
Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä ylioppilas-ilveilyssään.
Lorenz riensi hänen luoksensa.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"
"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen. "Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"
"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni tervehtiä".
"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".