Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten Lorenzin ruokasaliin.
Keskellä lattiata seisoi mittava, karkealuinen olento.
Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.
Se oli Norderudin matami.
"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"
Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun kohdalle.
"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet minun kanssani Falkestadiin".
"Mutta, täti —"
"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme puhua".
Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet salista etehiseen.