"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".
"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja, ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".
"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".
Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.
Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.
"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".
"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".
"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"
"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen ihanteelliseen rakkauteen".
"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".