Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.
Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.
Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin, jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.
Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman, joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui, tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.
Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari, tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine, pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.
Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin hyvin tottunut.
Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin mukainen ja jotenkin komeanlainen.
Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi poikaansa.
"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään varsin tuhmalta".
"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.