"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.
"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".
"En minä koskaan enää niin menettele".
"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain säästänyt".
"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".
"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".
Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes ripillelaskijaiset olisivat menneet.
Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.
Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.
Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa. Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin silkkihameesen.